Helsingin kadut ovat harmaat. Taivaalla hehkuu täysikuu kun kävelen kohti bussipysäkkiä. Se hohtaa katulamppujen takaa kuin kehityksen jalkoihin jäänyt lumoava pala menneisyyttä.
Maassa lojuu haavan lehtiä. Pysähdyn katselemaan niitä. Huureisina niiden pinnassa välkehtii katulamppujen valo kuin miljoonat pienet tähdet. Kun pääsen näköetäisyydelle pysäkistä bussi on juuri lähtenyt. Pysäkki on tyhjä.
Jostain tulee nuori nainen ja istahtaa penkille. Toisaalta saapuu toinen. Kävelen heitä kohti. Asetun seisomaan metrin päähän naisesta joka ensimmäisenä valitsi istumapaikan. Sivusilmällä seuraan kuinka nuori tyttö, ehkä noin 15 vuotias kulkee rentona minua kohti. Seisahtuu. Välimatka on sopiva. Nainen kirkkaanpunaisessa takissa kulkee edestäni. Hän on kaunis mutta näyttää väsyneeltä. Haluaisin kertoa hänelle että hän on kaunis. Kertoa kuinka hän onnistui saamaan hetken täyden huomioni. Kuinka hän on mieleenpainuva kuin kadulla lepäävät huurteiset lehdet ja täysikuu. Mutten. Sillä yhä kasvavassa joukoussamme kukaan ei sano sanaakaan. Tunnen olevani osa verkostoa. Ihmisiä jotka vaeltaa kohti yhteistä päämäärää. Bussin saapuessa yksi astuu eteenpäin ja heilauttaa kättään. Pieni palvelus meille kaikille, mutta kukaan ei kiitä. Ei se sopisi.
Tältäkö yksinäisyys tuntuu?
