Ruf

Tiedän ettei kerran kuussa päivittäminen ole unelma aktiiviselle lukijalle, kuitenkin katson itseäni syvälle sisimpään joka kerta kun uusi päivitys ei kerännyt taaskaan yhtään kommenttia. Ongelma ei ole se, ettei olisi sanottavaa, vaan että sitä on liikaa. Kun lopulta päädyn ajatusteni loppumattoman virran sanelemana kirjoittamaan tekstin on sopivampi nimitys romaani. Sitä katsoessani rypistän kulmiani. "nolo"

Vaikka haluaisin ajatella itseäni muiden mielipiteistä välittämättömänä itsenäisenä sieluna fakta pysyy samana. Kerjään hyväksyntää kuin koira rapsutuksia, eiköhän sama päde meihin jokaiseen. Riski päivittää jotain vähänkin poikkeavaa joka saattaa jossain herättää eriävän mielipiteen tuntuu pelottavan suurelta. Harkinnan synnyttämä teksti on niin ytimekästä "Ostin tänään glögiä" "Navettakissa puski tänään nyrkkiin" ettei se osoita mitään kehitystä blogini alkuajoista. 

Väkisin väännetty teksti on tylsempää lukea kuin Alastalon salissa. Eikö asia ole kuitenkin niin, että jos kukaan ei kommentoinut edelliseenkään postaukseen, kuka olisi odottamasta uutta?