Give me honey 5 more chances

Koetan saada wordissa taulukkoon uuden rivin. Yritys ei onnistu. Ruutu levenee. Poistin vahingossa koko taulukon. Uuteen tulikin rivi liikaa. Ärsyttää. Suusta pääsee ärähdys:"Per**le" .Tunnen kuinka puna leviää naamaan ja ärsytys on kauttaaltaan hillitön. Vieressä kaveri vaivihkaa alkaa tuijottamaan ja pohtii voiko joku tosiaan ärsyyntyä yhdestä taulukosta noin paljon. Pitäähän sitä joskus vituttaa. 

    Pidän itseäni pitkäpinnaisena ihmisenä. Jos lainaan hyvää kirjaa jollekkulle ja sitä ei kuulu takaisin unohdan asian. Jos joku peruuttaa tapaamisen kerran, kahdesti jopa kahdeksan kertaa peräkkäin en jaksa suuttua, kunhan lakkaan käyttämästä niin paljoa aikaa suunnitteluun. Jos palkka on myöhässä asia ei ole vakava, ainakaan ennen kuin tilipäivä on mennyt kuukausia sitten. 

Mutta että ylimääräinen rivi taulukkoon. Voi helvetti. 

Ruf

Tiedän ettei kerran kuussa päivittäminen ole unelma aktiiviselle lukijalle, kuitenkin katson itseäni syvälle sisimpään joka kerta kun uusi päivitys ei kerännyt taaskaan yhtään kommenttia. Ongelma ei ole se, ettei olisi sanottavaa, vaan että sitä on liikaa. Kun lopulta päädyn ajatusteni loppumattoman virran sanelemana kirjoittamaan tekstin on sopivampi nimitys romaani. Sitä katsoessani rypistän kulmiani. "nolo"

Vaikka haluaisin ajatella itseäni muiden mielipiteistä välittämättömänä itsenäisenä sieluna fakta pysyy samana. Kerjään hyväksyntää kuin koira rapsutuksia, eiköhän sama päde meihin jokaiseen. Riski päivittää jotain vähänkin poikkeavaa joka saattaa jossain herättää eriävän mielipiteen tuntuu pelottavan suurelta. Harkinnan synnyttämä teksti on niin ytimekästä "Ostin tänään glögiä" "Navettakissa puski tänään nyrkkiin" ettei se osoita mitään kehitystä blogini alkuajoista. 

Väkisin väännetty teksti on tylsempää lukea kuin Alastalon salissa. Eikö asia ole kuitenkin niin, että jos kukaan ei kommentoinut edelliseenkään postaukseen, kuka olisi odottamasta uutta?

"Should I stay or should I stumble" Camouflage - Back To Heaven

Annat numerosi jotta soittaisin. En soita. Lähetät viestejä rakkaudesta, vastaan juu. Kerrot että ajattelet minua, poistan numeron.

Olen kyllästynyt.
Olen kyllästynyt arkeen. Heräämiseen samaan aikaan. Puhumiseen samoista asioista. Hiuksiin jotka pysyvät samanlaisina.
Elämä on matka kyllästymisestä kyllästymiseen.
Sitä voi päättää herätä tunnin myöhemmin, jopa kaksi tai neljä, sekin on liian aikaisin.
Sitä voi keksiä uusia aiheita puhua, seikkailla politiikasta peleihin, elokuvista matkailuun, lopulta kaikki on kuitenkin käyty läpi.
Voi leikata hiukset lyhyeksi, värjätä ne punaiseksi, muokata vaikka kiharaksi lopulta jokainen uusi kampaus käy vanhaksi.
Ehkä salaisuus on sen hyväksyminen, tänään kyllästyttää, ehkä huomennakin. Siitä on päästävä yli, nautittava. Sitähän arki on, se on tuttua, se on turvallista, se on tylsää.

Vartti jäljellä lähtölaukaukseen

Kaksi päivää sitten olin vielä Larnacassa. Kuumassa, kaukana katselemassa merta. Erkaantuneena kaikesta siitä kyllästymisestä jota arki tuo mukanaan. Nyt istun huoneessani asuntolassa, vilkuilen kelloa jotta en myöhästyisi ensimmäiseltä tunnilta. Uusi koulu, uudet ihmiset, uusi kaupunki. Taas.

 Ajautuminen uuteen maastoon, kuivalle maalle alkaa tuntua jo tutulta. Seison täällä katselemassa ympärilleni ja se kuinka tuntemattomalta kaikki näyttää tuntuu jo tutulta. Laitan musiikin soimaan, lakkaan kynteni ja nostan kynän vasten paperia. Alan kirjoittamaan.

"Säilytettävä kuivassa ja viileässä" jenkki

Otan pussista uuden purukumin, vanha menetti jo makunsa. Käyn sylkäisemässä sen roskikseen. Välillä en vaivaudu, sullon vaan suuhun uuden purkan. Kyllähän se maku niinkin raikastuu. Leukani tekevät jatkuvaa työtä, se on kuin hallitsematon liike. Säännöllinen kuin sydämen tykytys. Stressi pahentaa asiaa, samoin ärtymys. Hyvä jos saan pussin riittämään kahta päivää.

Maisk

Maisk

Maisk

Joskus oli hetki jolloin valitsin tupakan ja purukumin välillä. Valitsin purkan, hei tässähän pitäisi olla ylpeä itsestään. Maisk Hyvä että olen yksin kotona, en usko muiden kestävän jatkuvasti toistuvaa ääntä. Maisk Minua se rauhoittaa, jatkuvana ja tasaisena. Kuuntele maiskutusta, Hengitä syvään. Tuntuuko jo paremmalta?

"I think there's just one kind of folks. Folks" Harper Lee

Läikytin kahvia sänkyyni. Tumma läntti tuijottaa mua öisin. Lakanoiden vaihtaminen tuntuu aivan liian työläältä. Ajatukset karkaavat. Aloin itkemään kun luin missä järjestyksessä WhatsApp ryhmäni jäsenten nimet oli, en tiedä miksi. Kurotan kohti muffinssia, siitä en luovu.

Kerran kuussa tuntuu että sekoan, menetän sen. Joka kuukausi. Taas.  Nostan kissan ja tanssin ympäri olohuonetta. Näin yöllä unta että löin puuta, niin kovaa kun jaksoin, niin pitkään kunnes kaikki lihakset olivat aivan liian väsyneitä ja oli pakko jäädä paikalleen. Se oli hyvä uni.

Keski suomi on kuulemma tämän kesän sateisinta aluetta. Sade pyyhkii meikkini pyöräillessäni, matkalla jonnekin. Ei se haittaa, kyllästyin niihin jo vartti sitten.

"Taivas itkee, sillä sinä olet levoton" minä, 2012

Onko vastaus väärin jos sanon että minä rakastan sadetta. Kyllä, sitä märkää, kylmää vettä joka kastelee vaatteet, pilaa hiukset ja muuttaa maan kuraksi.

    Minä rakastan tuoksua sateen jälkeen. Sitä kuinka koko luonto raikastuu, kirkastuu. Herää kuolleista. Sateen jälkeen voi nähdä sateenkaaren. Minä rakastan sateenkaaria, siinä en kai ole niin uniikki. Minä rakastan lätäköitä, niissä hyppimistä ja roiskimista. Ja tanssimista sateessa, siinä on jotenkin niin eri tunnelma.

  

 

    Päälläni kumisaapaat ja sadetakki kävelen ulos ja katselen putoilevaa vettä josta luonto nauttii helteiden jälkeen. Josta minä nautin poltettuani selkäni. Öisin ropisevat pisarat toimivat tuutulaulunani. Minä rakastan sadetta, sanoinko sen jo?

"The wind blows and says nothing" the unlikely pilgrimage by harold fry

''Ylioppilas juhlii perheineen hienoa päiväänsä''

Onko väärin olla pettynyt ettei kukaan tullut mun lakkiaisiin. Vaikka hienot juhlat oli seuraavana päivänä, todella mukavat. Silti kukaan ei tullut katsomaan mun lakkiaisia. Koko suku ois ollut tietämätön jos oisin pyllistänyt yleisöön todistukseni saatuani. Kun muut sai ruusuja mä vaihoin farkkuihin paviljongin vessassa. Kun muiden sukulaiset onnitteli niitä mä poljin kotiin. Kun muut piti juhliaan kävin ostamassa siwasta itselleni ruusun.

Stay you it's good for your health

Opiskelin yläasteikäisenä koreaa. Mulla on niin pitkä juurikasvu että sitä luullaan jo huonoks liukuvärjäykseks. Kuuntelen vieläkin samaa musiikkia kuin 12 vuotiaana. Oon aina rakastanut piirtämistä. Joskus kirjoitin myös runoja.
 

Haluan maistaa tuulen tuoksun,

kuulla puron helinän.

 

Haluan maistaa huulet rohtuneet,

kuulla kuusen havinan.

 

Haluan nähdä enkelin.

 

Haluan että tulet mukaani,

 

katsomaan

enkeleitä

kauniimpia

kuin isänsä.

 

16.7.2012

 



En Tykkää

Mä oon onnekas ihminen. Oikee Hannu Hanhi. Enkä vaan siinä että synnyin suomeen jossa säät on leudot ja hirmumyrskyt on joku urbaani legenda. Mää oon myös elänyt nuoruuteni yhessä samassa talossa, vielä järven rannassa. Mulla on ihania ystäviä, ja lisäks perhe jonka kanssa sukujuhlat on oikeesti hauskoja.

     Ja siis jokaiseen kouluun johon oon hakenut oon päässy sisään, tähän sisältyy kylläkin vasta lukio. Siihen päälle jos oon ees joskus miettinyt haluavani töitä jonkun kaverin vanhemmat on kysyny haluunko tulla niille tai sitten sisko on soittanut kertoakseen että sen tuttu kaipaa lakumyyjiä viikonlopuks. Ja tää ei oo vitsi, mulle ei oo koskaan sanottu etten saa työtä johon oon hakenut.
      Vaikka kaikki mediassa hehkuttaa kuinka työttömyys kasvaa, naisia syrjitään ja nuorison kunto laskee jotenkin nää kaikki on jäänyt huhupuheiks mun pikku kuplani ulkopuolelle, joten mä todellakin olen onnekas.

   Sen takia jopa mää itse koen ihmeelliseks miten kerrassaan epätyytyväinen mää olen. Kaikesta mitä teen tai oon tehny jää ne huonot jutut mieleen. Mun kaverit joiden kanssa voi tehä mitä vaan ja jotka pysyy mukana vaikka oisin paskiainen on oikeestan aivan vitun ärsyttäviä. Vaatteita ei oo yhtään päälle pantaviks. Työ lampolassa joka on oikeesti tosi mielekästä saa mut haisemaan paskalta niin vahvasti etten mä voi kulkee minnekkään ilman että joku totetaa huoneen lemuavan. Ja meidän järvi rehevöityy.

   Siis miten minä, ihminen joka ei arvosta saamiaan asioita yhtään voi saada niin paljon niin helpolla? Mä oon päätyny kahteen teoriaan: joko mä kuulun  johonkin tosi pitkään sukuun jossa vuosisatojen ajan ihmiset on ollut nöyriä ja kilttejä, ajatellut muita ja hyväksyneet hiljaa itkien hitaan ja tuskaisan kuolemansa spitaaliin. Tai sitten kauan aikaa sitten olin mato joka oli nöyrä ja kiltti, ajatteli muita ja hyväksy hiljaa itkien kohtalonsa pikkupojan tulitikku leikeissä, sitten tää mato synty uudestaan oravana joka oli nöyrä ja kiltti ja te tajuatte pointin. Lopulta kuitenkin synnyin minä ja keräsin kaiken sen hyvän karman minkä muut sukulaiset tai minät oli mulle kerännyt ja aloin viskomaan sitä ympäriinsä kuin saippuakuplia konsanaan.

 

     Tai ehkä asioissa on vaan hyvä ja huono puolensa. Mä oon kuulemma unelmavaras koska sain käyttööni mopon, helposti, yhellä tekstarilla kun kysyin lupaa käyttää sitä. Toiset on säästäny vuosia saadakseen omansa, tai ainakin yks mun tuntema ihminen, autot nimittäin alkaa olemaan se kuuma juttu nykyään. Mutta mopo vesisateella ajaessa on kieltämättä aika ikävä menopeli.  Asioissa on kaks puolta ja mä satun katseleen niitä siltä puolityhjältä kantilta.

Kuuma kuin Dressmannin mainoksessa

Tuntuu jotenkin tosi vaikeelta tehä uusia päivityksiä. Lähinnä koska musta tuntuu että jokaisessa postauksessa pitäis olla jotain sanottavaa, jokin merkitys. Aina kun lähen kirjoittaa jotain tulee semmonen tekopyhä maailmanparantaja olo.

Mä halusin joskus journalistiks mutta ei musta oikeen ole kirjottamaan hienoja teksti kokonaisuuksia. Mä oon enemmänkin irrallinen ajatus siellä täällä -kirjottaja.

Mutta toisaalta kenenkään muun mielipiteellä mun blogista oli väliä, jos mää pidän siitä. Ja mä pidän mun blogista, vaikka välillä kirjottaminen ei oliskaan niin helppoa.

Olenko jo onnellinen

Seison etupihalla ja katselen hiljaista lumisadetta. Jalat painuu lumeen. Lämpeneminen tarkottaa että lumi pehmenee. Nyt ois täydellinen sää tehdä pihalle lumiukko. Joskus isä rakensi lumesta luminorsun. Se oli just sen kokonen että sillä pysty ratsastaan, ja kyytiin mahtu kaks kerrallaan. Sillä oli satula ja kaikki, ja saatiin maalata se kauniin väriseks vesiväreillä. Etupihalle isä rakensi akuankan pään, sen toisella puolella oli portaat ja liukumäki. Vitun hienoja rakennelmia, näin niinkun lapsen näkökulmasta ainakin.

Pienempänä oli tapana asettaa hirveesti odotuksia kaikkeen. Kun mä oon 15 oon iso tyttö ja saan tehä mitä huvittaa, viistoistavuotiaana mietti että ootetaanpa että mä oon 18 voin ostaa omat olueni. Jos saan töitä mulla on varaa lähtee reissaamaan ja kun lukio loppuu oon onnellinen. 

Pienenä sitä jakso kanssa leikkiä, ihan mitä vaan, ihan kuinka kauan vaan. Eläytyminen leikkiin tuli ihan luonnostaan. Nykyään jos joku tulee sanomaan leikitään lääkäriä siitä tulee joko härö kuva, tai sit se vaan tuntuu ihan teennäiseltä. Sitä oli semmonen loputon energian virta.

Talvinen kylmä tuuli nostaa mun paljaat käsivarret kananlihalle. Ennen kun mä menen sisälle mietin vielä lumitunneleita joita meillä oli sisarusten kanssa tapana rakentaa. Kissa kakkas mun omaan lumipesään. Olin silloin hyvin surullinen. Nyt olen 18, lukion käynyt ja töissä. Olenko nyt onnellinen? En tiedä mutta ainakin helvetin väsynyt. 

Kymppi vetoo ettet kehtaa

"Älä nyt ihmiset kattoo"

"Hei lopeta, toi on noloo" 

"Tajuatko sä kuinka tyhmältä sä näytät"

Musta on hirveen tympeetä kun joku sanoo ettei se voi tehdä jotain koska se on noloa. Koska muut tuijottaa tai kattoo tuomitsevasti. Niin pitkään kun omat tekemiset ei aiheuta muille muuta kuin mahdollisuuden vetää herneen nenään niin on mun puolesta aivan vapaa tekemään ihan mitä huvittaa.

Esimerkiks tää suomalainen esimerkki siitä, ettei busseissa puhuta kellekkään. Musta nää tädit jotka silloin tällöin tulee istumaan sun viereen ja kertoo kaiken lapsistaan ja lapsenlapsistaan on oikeestaan herttasia. Sit on vielä se ettei oo soveliasta tanssii yleisillä paikoilla, ainakaan tunteella eikä saa puhua kovaan ääneen. Näissäkin on tietysti tilanne kohtanen harkinta paikallaan, koska jos joku lähtee huutamaan korvaan niin onhan se perseestä.

Mutta jos sää jossain tien laidalla soitat puhelimesta musiikkia ja tanssit niin mitä sitten? Se ohikulkeva lenkkeilijä - jopa ne sauvakävelevät tädit ja naapurin Kalevi- voi kattoo että wautsiwau tossa on kyllä aivan kammottavat muuvit, mutta mitä sitten? Elämä on paljon mukavampaa kun ei yritä kääriä itteään siihen muottiin jossa kuvittelee kaikkien muidenkin olevan, sillon saattaa saaha vähän nauruja niskoilleen mutta ei se loppujen lopuks oo kovin suuri hinta siitä että voi olla vapaasti oma ittensä.

staying still gives me Ebola

Mitä tulee matkaamiseen mulla on tapana reissata aina tietyn väliajoin. Jos elämä on liian kauan arjen sanelemaa puuroa kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä.

 Musta ei kuitenkaan oo semmoseks hyysääväks loman suunnitteliakskaan. Otan hirveen stressin kaikesta suunnittelusta ja vääntämisestä. Sen takia mun mielestä hienoimmat asiat mitä mä elämässäni yleensä teen tulee päätettyä kohtuu lyhyellä varotusajalla.

 Ehkä sen takia ne onkin niin mukavia. Kun skippaa suunnittelun ei tuu sitä viikkojen tuskaa ja stressiä ja voi vaan ottaa kaiken irti siitä mitä tekee.

2 minuutin mietintä ennen astumista ensimmäiseen junaan joka tulee

7pv ennen lähtöä syntyi päätös kiertää suomi junilla

10pv ennen matkaa sovittiin lähtevämme Berliiniin

Tää saattaa olla aikalailla vaan mua koskeva seikka mutta jollain tavalla se on paljon mukavampaa reissun päällä miettiä että mitäs nyt sen sijaan, että tuijottaa tietokoneruutua hikipisarat otsalla ja pohtii miten saa kaiken sujumaan niinkuin suunniteltiinkin. 

Kun ei oo suunnitelmia sitomassa voi tehä just niinkun huvittaa. Nauttia niistä pienistä valinnan vapauksista.  Pystyy vaihtamaan hetken mielijohteesta päämäärän Turusta Kirkkonummeen. Kävellä lähimmälle valtatielle ja vaan nostaa peukut pystyyn.

My lamp likes to play Russian roulette

Neljään vuoteen en oo vilkassukkaan blogiani. Kun seuraajiksi ei tullut muita kuin oma sisko ja sekin kommentoi vaan sanoakseen että hei, nyt ei mee hyvin niin se lannisti hetken hurmasta kärsineen pikkuteinin. Ryömin takaisin turvallisen päiväkirjani luokse jonne kukaan ei tunkenu pitkää nenäänsä kertoakseen mitä mää teen väärin, ja jossa ei ollut mitään odotuksia seuraajista.

Nyt mä kaivoin blogini esiin, lähinnä inspiroituneena opettelee kirjottamaan taas kunnon tekstiä, kun äidinkielen yo lähenee. Näin neljän vuoden jälkeen mä ehkä jo ymmärrän mikä meni pieleen ekalla kerralla. Jätän vanhat tekstini toistaseks olemaan, sillä loppujen lopuks onhan niissä nostalgiaa. Mutta ei siinä, toivotaan että paremmin menee tällä kertaa. Jos tänne nyt eksyy lukijoita mä lupaan teille yhen asian; viesti meni perille, tällä kertaa mä otan neuvosta vaarin ja jätän postailematta jos ei ole mitään sanottavaa.