Seison etupihalla ja katselen hiljaista lumisadetta. Jalat painuu lumeen. Lämpeneminen tarkottaa että lumi pehmenee. Nyt ois täydellinen sää tehdä pihalle lumiukko. Joskus isä rakensi lumesta luminorsun. Se oli just sen kokonen että sillä pysty ratsastaan, ja kyytiin mahtu kaks kerrallaan. Sillä oli satula ja kaikki, ja saatiin maalata se kauniin väriseks vesiväreillä. Etupihalle isä rakensi akuankan pään, sen toisella puolella oli portaat ja liukumäki. Vitun hienoja rakennelmia, näin niinkun lapsen näkökulmasta ainakin.
Pienempänä oli tapana asettaa hirveesti odotuksia kaikkeen. Kun mä oon 15 oon iso tyttö ja saan tehä mitä huvittaa, viistoistavuotiaana mietti että ootetaanpa että mä oon 18 voin ostaa omat olueni. Jos saan töitä mulla on varaa lähtee reissaamaan ja kun lukio loppuu oon onnellinen.
Pienenä sitä jakso kanssa leikkiä, ihan mitä vaan, ihan kuinka kauan vaan. Eläytyminen leikkiin tuli ihan luonnostaan. Nykyään jos joku tulee sanomaan leikitään lääkäriä siitä tulee joko härö kuva, tai sit se vaan tuntuu ihan teennäiseltä. Sitä oli semmonen loputon energian virta.
Talvinen kylmä tuuli nostaa mun paljaat käsivarret kananlihalle. Ennen kun mä menen sisälle mietin vielä lumitunneleita joita meillä oli sisarusten kanssa tapana rakentaa. Kissa kakkas mun omaan lumipesään. Olin silloin hyvin surullinen. Nyt olen 18, lukion käynyt ja töissä. Olenko nyt onnellinen? En tiedä mutta ainakin helvetin väsynyt.
