Sanat valuu mun käsien läpi kuin kasa kuivaa hiekkaa. Oon pysynyt liikkellä, noussut joka aamu, tehnyt työni, mennyt nukkumaan.
Joka aamu mun pää kirjoittaa romaanin. Puolet tarinasta näkyy ulos, kun nauran, tanssin, kerron sen tyhmän jutun. Osan ymmärrän vaan itse, kuinka kaipaan kahvia, suutun itselleni, odotan viestiä. Loput on osa jotain suurempaa kokonaisuutta, valintoja joita en vielä ihan ymmärrä mutta jotka johtaa jonnekkin, kohti alkua? Loppua? Ehkäpä onnellista.
Lähinnä odotan helmikuuta. Festareita, Tovereita, Tanskaa ja 300 lehmää. Pieniä piristyksiä vetämässä ajatukset pois kaikesta siitä jota ei jaksa ajatella.
